Menihän se VHH sitten hyvin 4 päivää. Kalorit pysyi alhaalla ja hiilarit samoten. Sitten tuli se mulle yks pahimmista kompastuskivistä: koti-ilta perjantaina koko perheen voimin! Lapsilla oli kavereita käymässä ja karkkia piti ostaa, sen jälkeen halusivat paistaa lettuja ja isännälle olin ylläriksi ostanut sipsipussin ja dippejä. Mun mies on meinaan sellainen laiheliini ja sipsit+dippi hänen ehdotonta herkkua. Kun takana vielä hänellä oli fyysisesti rankka ja väsyttävä viikko, niin pitihän tuota vähän hemmotella. Itselle olin pilkkonut kurkkua ja porkkanaa dipattavaksi, ja kun dipit olin vielä osittain itsetehnyt, niin tämähän olisi sopinut oikeen hyvin mun dieettiin. Ja söinhän mä ne kasvikset!!! Söin söin... Mutta kun lisäksi söin niitä lettuja vinon pinon, ja karkkia kourallisen, puhumattakaan niistä sipseistä!

 

Joten tänään ruotuunpaluu-yritystä... Aamiaiseksi söin pari pienessä rasvassa paistettua kananmunaa ja pari isoa kuppia kahvia. Ei ilman oikeen herää. Pitäisi kai ottaa itsestä nyt bikineissä kuva, ja jatkossa vaikka kuukauden välein uudet kuvat. Mutta kehtaako niitä tänne laittaa? En oikeen tiedä vielä, sen verta tuhti matami koen olevani.

 

Tämä kaikki, siis lihominen, omaan peilikuvaan tympääntyminen ja jopa tän blogin avaaminen, on saaneet mut pohtimaan. Mikä siinä on, että tuntuu kuin ylipaino olisi synneistä suurin? Enhän esimerkiksi minä ole ihmisenä viime vuosina kauheasti muuttunut, ainakaan huonompaan suuntaan! Ennemminkin olen oppinut tuntemaan itseni ja pitämään omasta seurastani. Mielestäni vaan terveellistä kehitystä! Silti esimerkiksi nyt kun haen töitä tulee fiilis, että entäs jos tämä sotanorsu ei saakkaan töitä? Jos ne vain katsovat mua kerran ja toteavat, että hemmetin läski, ei me sua haluta??? Eihän se saisi olla näin. Mihin mun ihmisarvo muka katoaisi vain siksi, että olen lihonut? 

 

Näin se vaan silti tuntuu menevän. Joten mä lasken vähän lisää kaloreita, poljen kuntopyörää, lenkkeilen, sen sijaan että tyytyisin siihen mitä peilistä katsoo. En osta vaatteita kuin välttämättömät, koska "mä laihdun pian".

 

Minä syntisistä suurin, lihava ihan omaa syytään. Ihan syömällä itsensä turvottanut. Olen ristiretkellä läskiä vastaan ja yritän saada itsestäni normimman kokoista. Saa nähdä kuinka tässä käy!

En mä ole kuin 33 vuotias. Eikä mitään oikeeta tekosyytä näyttää tältä. Vielä viime kesänä olin kohtuullisen tyytyväinen itseeni ulkonäöllisesti, varma siitä kuka, mikä ja millainen olen. Ja hulluinta on, että viime kesän jälkeen olen kuitenkin mennyt naimisiin rakastamani miehen kanssa ja elämä on hyvää. Eli mitä ilmeisemmin en ainakaan silloin ollut liian paksu uneksimaan.

 

Mä olen aina rakastanut 50-luvun tyyliä ja vintagea. Mun kropan mallille on sopinut kellohelmat, kynähameet ja kynämekot, olen näyttänyt niissä hyvältä. Hääpukunakin mulla oli viime syksynä musta kellohelmainen mekko ja neonpinkki alushame. Ja mä rakastan sitä mekkoa. Se on ostettu viime kesänä. Hääpäivänä se meni nippanappa päälle. Nyt ei toivoakaan. Mä olen lihonut alle kahdessa vuodessa melkein 20 kiloa. Olen 162 cm pitkä ja viimeksi kun uskalsin käydä vaa'alla painoin 98,9kg. Kaksi vuotta sitten se oli 80kg. Ja sekin on liikaa, mutta sillon mä tykkäsin peilikuvastani. Nyt en enää tiedä, se sama ihminenhän mä olen. Mutta en tykkää siitä mitä näen. MÄ PAINAN IHAN LIIKAA!!!

 

Miestä ei kuulemma onneksi häiritse... Ainakaan vielä. Se antaa uskoa siihen, että näin isonakin mussa on jotain jäljellä siitä vanhasta, ottaen huomioon ettei mun mies ole tuntenut mua hoikkana. Edellisen kerran painoin alle 70kg vuonna 2004. Jotenkin se paino on vaan hiipinyt ylöspäin. Mutta, nyt olis tarkoitus tehdä asialle jotain! Joten ihan jo saadakseni itselleni tsemppiä laihtumiseen avaan ja aloitan tän blogin. Mä en enää halua kokea olevani too big to dream. Joten kannustavia sanoja otetaan vastaan. 

 

Varautukaa blogissani siis laihdutusjuttuihin ja shoppailuunkin, aina kun löydän jotain tyyliini ja ennenkaikkea kokooni sopivaa. VHH-linjalla ajattelin lähteä liikenteeseen. Pysykäähän matkassa, niin katsotaan kuinka mun käy!